Ilmassa on... palloja
Takana juuri nyt on kummitytön 1v. syntymäpäivät (kuva ylhäällä kyseisistä kekkereistä), spontaanit illanistujaiset naapureiden kanssa, ulkoilu, kirpputori, syksyn kirpeys, pizzan paistaminen, herkuttelu, pyykkipäivä, uusien todella lahjakkaiden ihmisten tapaaminen sisustusjutun merkeissä... Oh-la-laa mitä kaikkea kivaa ja kummaa on tapahtunutkaan tässä viikonloppuna. En tiedä mistä kaikesta kertoisin tarkemmin vai kertoisinko vielä yhtään mitään? Pari juttua jää kyllä nyt vielä muhimaan taustalle.
Yksi juttu on ainakin nyt ihanaa ja totta. Se, että minä olen nyt yksin kotona. Rauhassa! Musiikki tai joku-mikä-lie-ottelu ei pauhaa telkusta. Kirjaimellisesti olin saada yliannostuksen möykkää ja menoa. Voi että tuntuu ihanalta olla vaan. Ainakin kaksi tuntia ypöyksin, kun pojat lähtivät jalkapallomatsiin. Mitähän sitä tekisi? Ehdotuksia? Miltäs kuulostaisi jännityskirja, suklaanjämät ja sänky? HYVÄLTÄ.
Olen sitä tyyppiä, joka ehdottomasti tarvitsee oman aikansa. YKSIN. Hulinahan meillä pian vain kasvaa, mutta aion ehdottomasti pystyä pitämään kaiken keskellä myös oman aikani. En ehkä aivan pienen taimen kanssa siihen pysty, koska taimi tarvitsee useasti ravintoa saavuttaakseen jäntevyyden ja kaipaa toki äidin turvaa... mutta kunhan meidän kaikkien arki tässä perheessä asettuu uomiinsa.
Minulla on ollut onni löytää puolikkaakseni mies joka antaa minun hengähtää, ymmärtää minua ja sitä mitä tarvitsen, ollakseni onnellinen. Liikuntaharrastukseni parissa minulta kysyttiin ja ihmeteltiin, kuinka pystyn ja voin harrastaa, vaikka minulla on pieni lapsi? Kuinka raaskin jättää hänet? Myös silloin kun lapsi oli jo esikouluikäinen. Olen aina vastannut, että onhan hänellä toki isäkin. Joillekin vastaus riitti, jotkut naurahtivat. Kuinka voi olla mahdollista, että aihe on edelleen aika arka? Näin olen huomannut. Pitäisikö äidin aina olla lasten kanssa kunnes he muuttavat pois kotoa?
Olen aina, pieniä notkahduksia lukuunottamatta, tuntenut olevani hyvä äiti. Paras mahdollinen omalle pojalleni. Joskus hän on suutuksissaan uhannut, että haluaa toisen äidin. Uuden. Ja minä olen kertonut, että asia on selvä. Lähdemme siis samantien bussilla äitien vaihtokauppaan. Siellä saat vaihtaa minut. Mutta vaihtokauppaa ei voi perua. En tiedä menisikö tarina vielä läpi tokaluokkalaiselle, mutta aikoinaan se upposi kuin veitsi sulaan voihin. Ja voi kuinka se tuntuikaan hyvältä saada halata omaansa hänen lopulta sanottuaan kyynelsilmin, ettei haluakaan ketään muuta äitiä. Eteisessä, kun takki oli jo napitettuna ja kengät jalassa -olimme matkalla jo bussiin ja vaihtokaupoille.
Toki teemme asioita perheen kanssa. Minusta aivan tarpeeksi. Niin, että me kaikki saamme annoksemme täyteen ja voimme taas ottaa omaa aikaa tuntematta syyllisyyttä. Tämä toimii meillä. Pakko antaa tilaa toisille.
ps. ainiin... tänään istuin lattialle enkä meinannut enää päästä sieltä omin voimin ylös. Aikamoinen matami siis. Vauva on jo täysiaikainen mutta eihän hänen sovi vielä ulkoistua. Ensi viikonlopuksikin on sovittuna kivasti ohjelmaa.